ai niin ja unihommat on taas levällään. tiitun kuolinyö meni harakoille, eikä siinä mitään, koska se on tietenkin sen arvoista. mut mun aivot ei nykyään pysty toipumaan unirytmien häiriintymisistä vaan menee monta yötä sit ihan vituralleen. ja se univelka ei jostain syystä kulu pois vaikka nukkuis päikkäreitä lisäks. koko väsymis-virkeystouhu menee aivan oudoks. tänäänki olisin vielä voinu nukkua aamulla tunnin pidempään mut pelkäsin et sit en pääsekään ylös sängystä joten läväytin kirkasvalolampun päälle ja tein kahvit. koko illan on nyt sit väsyttäny mut en saanu nukuttua sohvalla. paska olo jotenkin fyysisesti. ja sit tää sureminen. oon kyl ihan tyytyväinen itteeni et pääsin aamupäivällä herraskaisiin, oli kiva nähä ihmisiä eikä jumiutua märehtimään.

tehtiin savitöitä. ne ei vieläkään oikeen luonnistu. ei liity tunnottomuuteen vaan siihen et en vaan osaa. tajusin et mun on vaikee hyväksyy etten osaa jotain mikä tuntuu helpolta ja hauskalta. taas kaks tuntia turhaa vääntämistä ja sit ihan viime minuuteilla sain jotain kasaan. mähän alan kohta muistuttaa sunea ajankäytöltäni. mut joo, pitäis kai harjotella kärsivällisesti. vaatimustaso on kaikessa luovassa niin korkeella et en kai voikaan ku epäonnistua. ja keramiikka on aina kiehtonu, koska se tuntuu joltain joka olis tosi luontaista mulle, joten en haluis myöntää et oonki ihan paska siinä.

luovuus on kyl jossain talviunilla. ei kiinnosta yhtään sit kuitenkaan oikeesti. joku maalaaminen vaikka - mitä se olikaan? onks tää masennusta vai mitä, en tiedä.